Alttolaulajan intohimo ja kärsimys Johannes-passion parissa

Altto ja intohimo ei ehkä sanaparina ensimmäiseksi tule mieleen. Alttojen rooli kuorolaulussa on yleensä tasapaksu, kauniisti sanottuna kannatteleva, ei suinkaan intohimoisesti ailahteleva. Ajoittain alton osa on jopa tylsä – samaa ääntä tahtitolkulla. Se ei aidosti ole ihan helppoa, muttei sillä myöskään valokeilaan pääse. Voisi siis ajatella, ettei tasaisen varmoista altoista intohimoa irtoa edes yrittämällä. Kieltämättä kuoronjohtaja joutuu ajoittain maanittelemaan esiin solistista otetta, kun harvoin altot sitä pyytämättä esittävät. Vaan onko tuo ihme, kun alttojen tunteenilmaisua kaivataan usein vain tahti tai kaksi jossain sopraanoilta yli jäävässä hetkessä. Ainakin tämä altto tarvitsee vähän enemmän huomiota innostuakseen.

Johannes-passion kokonaiskesto on yli kaksi tuntia, ja se vaatii kestokykyä kaikilta. Altot kannattelevat ja kannattelevat, eikä intensiteetin sovi lopahtaa kesken kaiken. Onneksi Bach tuntuu kuitenkin pitävän altoista – ehkä hän on pitänyt kaikista äänialoista yhtä lailla – mutta ainahan sitä voi herkutella ajatuksella, että yksi suurimmista musiikin mestareista arvosti erityisesti alttosoundia. Onhan koko passion dramaattisin kohta alttosoolo ”Es ist vollbracht”, ja Johannes-passion alttostemmassa on koko ajan mielenkiintoista laulettavaa, mikä pitää tunnelmaa yllä. Tässä kohtaa en suostu masentumaan siitä historiallisesta tosiseikasta, että Bachin aikaan passioiden alttolaulajat löytyivät poikakuoroista. Jospa se oli suurelle säveltäjälle vain ajan tapojen sanelema rajoite, ja mielessään hän kuuli tumman alton kuin Arkhipovan konsanaan.

Niin tai näin, passion tulkinta kuorossa suorastaan kutsuu intohimoa eri muodoissaan. On pappisjoukon ylenkatsetta ja väkijoukkojen riehuntaa, harvoin pääsee laulaessa purkamaan aggressioitaan yhtä hyvin kuin ”kreuzige, kreuzige” -huudoissa. Paljon tunnetta on myös koraaliosissa. Ne ovat kokonaisuuden suola; annostuksen täytyy olla oikea, jotta muut maut soolo- ja kuoro-osissa pääsevät esiin. Pidäteltyä intohimoa?

Totta kai passion sävy on – ehkä loppukoraalia lukuun ottamatta – synkkä, joten intohimon ja kärsimyksen sukulaisuus tulee hyvin esiin. Vaan minne vie kärsimyksen tie? Bassosolistilla se vie Golgatalle, mutta tämä altto jää liian usein jonnekin matkan varrelle tapailemaan oikeaa sävelkulkua: ”wohin? wohin?” Miten voi pari nuottia olla niin vaikeasti tavoitettavissa? Ehkä siinä voi nähdä jotain vertauskuvallista: elämässä kärsimys ja intohimo eivät aina tule korkealta ja kovaa, vaan myös hienovaraisten, toistuvien kuiskausten muodossa.

Lopun ”Ruht wohl, ihr heiligen Gebeine” saa kuitenkin unohtamaan kaiken aikaisemman kärsimyksen ja ehkä intohimonkin. Saatan olla puolueellinen, mutta mielestäni siinä alttostemma on kaikista kaunein. Silti sitä laulaessa joudun ajoittain pinnistelemään, sillä sen lohdullisuus pyrkii väkisin avaamaan kyynelkanavat. Kun tunne tarttuu kuuntelijoihin ja näen yleisössä nenäliinoja, tiedän, että musiikillinen kärsimyskertomus on jälleen kerran ollut parantava kokemus.

Tervetuloa kuulemaan intohimoisia ja kärsiviä alttoja!

Sari Nikkola
Altto Kallion Kantaattikuorossa